keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ajatuksia transsukupuolisuudesta

Kirjoitan transsukupuolisuudesta, sillä se askarruttaa minua. Sanon nyt heti, että olen transsukupuolisten ihmisten puolella. Toivon, että heillä menisi kaikki oikein jouhevasti ja että itse saisin tutustua vielä moniin.

Aihe on mielenkiintoinen, sillä se ei ole niin kaukana omista kokemuksistani. Olen katsonut lukuisia Youtubeen ladattuna dokumentteja, haastatteluja, kasvukertomuksia, vlogeja... eri maista ja kulttuureista. Olen lukenut aiheesta artikkeleita, viimeisimpänä - voisiko sanoa - transaktivisti Pandan haastattelun Voima-lehdestä. Tunnen hänet mutkan kautta ja ihailen hänen varmuuttaan omassa asiassaan. Haastattelussa Panda sanoin suunnilleen näin:

Musta tuntui, että mä olin feilannut naisena olemisen.

Synnyin itse okrankeltaisella 70-luvulla, jolloin lapset puettiin kellanruskean eri sävyihin ja kaikki kulkivat punaisissa kumppareissa. Oli vielä pitkä matka pinkki-vaalenasinisten lastenosastojen vyöryyn. Minulle ei tuputettu nukkeja ja barbeja sen kummemmin, kun ne eivät kiinnostaneet. Autotkaan eivät houkuttaneet, vaan eläimet. Aina vain eläimet. Leikin aidon näköisillä pikku muovieläimilläni loputtomiin, kaiken sen ajan kun en piirtänyt eläimiä. En ole ikinä pukeutunut prinsessaksi, vaan sudeksi. Minulla oli leikeissä housut, joihin oli ommeltu sepesuden häntä.

Elin teinivuoteni kasariajan lopulla. Silloin oli tosi ok, että teinitytöt pukeutuivat säkkimäisiin vaatteisiin (colleget, neuleet) ja farkkuihin. Huippumuodikkaissa kuvissa leikiteltiin androgyynisyydellä: miehet ja naiset oli stailattu täsmälleen samoin. Kaikilla saattoi olla päällä jonkinlainen urheilupukumainen asu, jossa korostuivat olkatoppaukset, kiiltävät materiaalit, kirskuvat neonvärit, hikinauhat (ja hikirannekkeet), sekä David Boviemainen avaruusajan meikki ja pystytukka miehillä ja naisilla. 
Ei ollut mitenkään outoa leikkauttaa kampaajalla samanlainen hiusmalli kuin MacGyverillä (ihmemies), vaikka olikin tyttö, ja jättää meikit ostamatta.

90-luvulla kiinnitin todella vähän huomiota ulkonäkööni. En ollut epäsiisti, mutta minulla ei ollut mitään mielenkiintoa pohtia, miten pukeutuisin. Kuljin tosi tavismaisissa vaatteissa, tykkäsin sulautua joukkoon. En halunnut nousta esiin naisellisuudellani, jota en kokenut yhtään omakseni. Mä olin mä. Se on sellainen olo, kun ymmärtää, ettei tunne vetoa naisellisiin asioihin, jos ei miehekkäisiinkään, mutta ei problematisoi havaintoaan, sillä kukaan muukaan ei tee niin. Liikuin sen tyyppisissä porukoissa, joissa erilaisuus oli hyväksyttyä (larppaajat, taideopiskelijat). En muista, että koskaan olisi tyypitelty ihmisiä (trans, LGBT, kinky...) tai puhuttu näistä asioista. Tai ainakaan minä ja kaverini emme puhuneet. Se oli aikaa ennen mm. nettiä, marginaalijutuista tiedettiin lopulta aika vähän.

Lapsuuden perheessä minua ei koskaan koitettu saada olemaan tyttö-tyttö. Ehkä silloin muutkaan eivät olleet? Tai hyvin harva. Medioissa ja markkinoilla oli paljon vähemmän sukupuolittunutta sisältöä mielestäni. Teini-iässä osa luokan tytöistä alkoi tulla selkeästi pikkunaisiksi, itse koin sen outona asiana, tarpeettomana minulle. Leikin aika vanhaksi mm. roolileikkejä, joissa minä olin suosikkibändimme miespuolinen jäsen, kaverini tämän tyttöystävä. Ei me mitään "tehty", mutta se pelkkä ajatus oli minusta kiihdyttävä. Se oli sellaista esi-seksuaalista leikkiä.

Sitten 19-vuotiaana eräs ikäiseni poika rakastui minuun, minä häneen, ja aloitimme pitkän suhteen hänen kanssaan. En koskaan edes harkinnut alkaa suhteeseen tyttöjen kanssa. Se ei tullut edes mieleeni. Näin jälkeenpäin ajatellen ja asioita tutkittuani, tuntuu aika oudolta, miten vankka hetero siihen aikaan olin. Entä, jos minuun olisikin rakastunut tyttö?
Vaikka seurustelin pojan kanssa, en alkanut tällätä itseäni. En oikein edes osannut. Hermostuin juhlista, sillä minulla ei ollut ikinä mitään mieleistä päällepantavaa. Pukeuduin aika tylsästi, vaikka minulla olisi ollut kroppaa muuhunkin. En omistanut meikkejä, enkä tiennyt mitä olisin niillä tehnyt. 

En ole ikinä elämässäni täysin allekirjoittanut naiseuttani. Minua stressaa, jos joudun rastittamaan Miss/ Missis/ Mister. En tahtoisi olla yksikään. En tahdo naimisiin osin siksi, että en kestä nimityksiä vaimo ja rouva. Keitä ne ovat? Joitakuita muita. En tahtonut lapsia, sillä en kyennyt ennalta näkemään itseäni äiti-roolissa. (Nyt olen äiti ja ymmärrän, ettei poikasten saaminen muuta sitä, millainen emo on). 
Vasta kinkyillessäni olen todella joutunut vastakkain sen kanssa, että miten puen itseäni tilanteisiin, joissa sukupuolikäsitykseni saa näkyä ulospäin. Kerrankin en joudu kätkemään ja muuttamaan itseäni. Tosin olen huomannut, että kinkymaailmassa minut nähtäisiin mieluummin kunnon naisena. Sellaisia singnaaleja olen havainnut. Kai se olisi ihmisille helpompaa. Sellaisena mekko-meikki-korsetti -naisena. Korkokenkänaisena. Fyi! Joskus rakkaiden miesten tähden olen laittanut vähän naisellisempaa, mutta mahtavin fiilis minulla on, kun pukeudun mustiin reisitaskuhousuihini ja hihattomana toppiin. Enkä silloin toivo olevani mies. Minusta on ihanaa, miten peppuni ja rintani pingottavat kangasta. Kun nyt kerran olen fyysinen nainen, nautin siitä omalla tavallani.

Kaikkeen tähän ei-tyypilliseen nähden olen pärjäillyt ihan hemmetin hyvin. Ihan ongelmitta. Elämäntyylini ja ihmiset ympärilläni ovat suvainneet ja joustaneet. Vasta nyt aikuisena olen herännyt huomaamaan, että on nuoria ihmisiä, joilla on samanlaisia kokemuksia, mutta joille se aiheuttaa tuskaa ja painetta. Minun varovainen teoriani on, että jos kaikki saisivat elää oloissa, joissa sukupuolten kirjo nähtäisiin laajemmin, eikä meitä tahdottaisi muotittaa herkässä ikävaiheessa, olisi vähemmän jonoja sukupuolenkorjauksiin. Onko tämä väärin sanottu? Olenko ymmärtänyt ihan päin peetä? Itse kasvoin aikana, jolloin kukaan ei tiennyt mistään korjauksista, harva tajusi kyseenalaistaa ja ihmetellä, miksei koe olevansa kuten pitäisi. Meille ei tarjottu tällaista: jos sinusta tuntuu ettet ole ihan nainen, niin ehkä sinun onkin varattava aika klinikalta. Jos minun asiaani olisi tartuttu jo lapsena, kun en tykännyt prinsessoista enkä nukeista..? 

Kaiken kaikkiaan, olen itse haahuillut jossain naiseuden marginaalissa, mutta ihan tyytyväisenä. Olisiko tällainen tie mahdollinen myös niille nykyisille nuorille, jotka feilaavat naiseuden tai mieheyden? Sanon heille: ei sinun tarttekaan vetää kybällä annettua roolia, on ihan hyvä noin, omana erikoisena itsenäsi.