torstai 28. toukokuuta 2020

Korona-ajan kuulumisia

Muutamia kuulumisia ja ajatuksia.

Juuri kun aloin tuntea, että uusi herääminen kinkymielessä voisi olla paikallaan, kaikki tyssähti, maaliskuun puolivälissä. Mulle iso osa kinky-minääni on ollut mahdollisuus päästä ihmisiä lähelle eri tavalla kuin arkipäivässä: iholle ja samalla mielen eriskummallisiin sopukoihin. Nyt se kiellettiin oikein ylemmältä taholta. Ei miittejä, ei mitään.

Vaan eipä olisi ollut paukkujakaan. Panin vapaaehtoisesti työmaani kiinni kuudeksi viikoksi ja keskityttiin RC:n kanssa nettikaupan luomiseen ja somemarkkinointiin. Samalla, kun piti hoitaa alakouluikäisen etäkoulua. Plus että kaupassakäynti muuttui stressaavaksi temppuradaksi kumihanskoineen, väistöliikkeineen ja hirmuisine ostosmäärineen... Kaikkihan nämä tietää. Enkä ollenkaan sano, että korona-aika olisi (tähän mennessä, kop-kop) minua tai lähipiiriäni koetellut rankimman mukaan. Varmaan monilla on ollut rankempaa. Meillä on tiimihenki ja sopu säilynyt lapsen, nyksän ja eksän kesken, ehkä jopa parantunut yhteisen haasteen edessä.
Minulla on ollut aika ajoin hyväkin fiilis, kun on voinut havainnoida, miten muutkin ympärillä ovat alkaneet elää meidän arvojamme: vähän kuluttaen, vähän matkustaen. Ja ulkona on ollut monasti ihana rauha ja hiljaisuus kulkea, kun kevät on kuitenkin heräillyt kauniina ja raikkaana.

Nyt tuntuu, että ollaan palaamassa normaaliin. Nojoo, ihan samaan ei palata kuin mistä lähdettiin. Millaista kinkyily tulee olemaan turvaetäisyyksin? Onko siinä mitään järkeä? Vai olisiko parempi vetäytyä tapahtumista vielä toistaiseksi ja jäädä kotiin?

Muistan hämärästi, kun AIDS tuli uutena tautina. Siitä oli valtava hässäkkä ja pelottelu medioissa: julkisesta vessasta ja vaikka kättelystä muka tarttui tappava tauti. Suudella ei saanut missään nimessä. Alkuunhan HIV oli kuolemantuomio tartunnan saajalle. TV:ssä oli kuvia luurankomaisista ihmisistä sairaalavuoteissaan.. Ja mitä on nyt? Hiviin ei edelleenkään ole rokotetta, mutta sen kanssa eletään. Se on painunut jonnekin taka-alalle, ei ole aktiivisesti mielessä. Ja jos sen saisi, siihen olisi ymmärtääkseni varsin hyvä pitkäaikaislääkitys. Koronalle käynee jotenkin samoin. Pois sitä ei saada, mutta se laimenee tajunnastamme, muuttuu tietyin keinoin hallinnassa olevaksi yhdeksi taudiksi muiden joukossa.

Palaammeko entiseen? Ja tarkoitan nyt fyysistä välimatkaa. Spontaaneja haleja, suudelmiakin, voiko niitä jakaa milloin seuraavaksi? Bileseksiä & sessioita? Nyt kun miettii, tulee haikea olo. Uskon, että jossain vaiheessa kyllä, mutta koska?

Toivon kaikille tutuille ja muille ketkä tätä lukee turvallista alkavaa kesää! 

Ps. Olen vihdoin saanut kaipaamani siilin takatukan! Se on ollut pitkään unelmana, mutta en ole uskaltanut toteuttaa, kun olen ollut epävarma muiden (lue: puolison) suhtautumisesta. Olenhan koko aikuisikäni ollut se pitkätukkainen. Todella pitkätukkainen. Luomu. RedCatherine tutustui minuun pitkätukkana, vaikka silloin jo olin kaipaillut sen leikkaamista. Yhdessä sitten leikattiin tukka niukkaan hartiamittaan, lyhyemmäksikin. Sen jälkeen uskalsin ajaa siilin niskaan, pitkän tukan alle. Tänä keväänä vihdoin koko takatukka pois. Jokaista välivaihetta höysti henkinen jaakobinpaini oman halun ja toisaalta miellyttämishalun välillä. Toki edelleen tahdon miellyttää, mutta en tukkamäärälläni.

Pitkä tukka tekee pehmeän femmen vaikutelman monasti, eikä minulla ole yhtään sellainen olo. Lyhyt turkki hyvä. Parempi mennä pusikoissa ja touhuta remontteja ja muuta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti