maanantai 18. helmikuuta 2019

Kuulumisia rintamalta

Odotan jo kovin, että arkipäiväisyys palaisi elämäämme.

Puolitoista kuukautta on nyt ollut jatkuvia muutoksia, stressiä, järkytyksiä, selviämistä.. sairauttakin. Kolme viikkoa on tehty muuttoa, eikä loppua vielä näy. Sitä ovat hidastaneet jalan murtuminen, flunssat ja nyt viimeksi ärhäkkä mahatauti. Tässä pelissä ei mitään saada ilmaiseksi. Ja kun tavarat saadaan lopulta oikeille sijoilleen ja avaimet luovutettua, voi alkaa jännääminen, onko meillä taloudelliset edellytykset asua niin kuin ollaan ajateltu ja onko asunnon kunto sitä mitä pitäisi vai sitä mistä meitä on varoiteltu.

Elämänjäristys, se voisi olla oikea sana. En edes ota tähän esiin kanssaihmisten reagointeja, todellisia tai oletettuja, joita on ollut pakko sysiä syrjään, jättää ajattelun ulkopuolelle, itseä suojellakseen. Mm. heitin suoraan roskapostiin sukulaistädiltä tulleen meilin, sillä minulla ei ollut henkisiä rahkeita avata sitä ja katsoa, mitä mieltä hänkin tästä nyt on. Olisiko pitänyt jaksaa? En kumminkaan nyt ole itsekään riittävän vahva kantamaan muitten tunnereaktioita ja vastaamaan jokaikiseen. Omissa ja tärkeimmissä läheisissäkin on tekemistä.

Kinkyelämämme on nyt jossain kuopassa, odottamassa. Se on mukana, mutta erilaisena. D/s-suhteemme on nyt lähinnä sitä, että minä autan, minä hoidan. Se on ihan ok. Minä voin tehdä asioita muitten puolesta, tykkään siitä jopa, kunhan syynä ei ole yksinomaan se, ettei toinen viitsi. D/s on eri tilanne, palveleminen on ihanaa kun siihen liittyy dominanssi. Kun toisella on kipsi jalassa, on jokainen yksinkertainenkin homma vaivan takana. Keppien kanssa ei voi vaikkapa kantaa mitään käsissään. Minä olen kädet, minä kannan, minä teen.

Ensi kertaa kinkyhistoriassani en ole merkannut kalenteriin tulevia kinkytapahtumia. Tuntuu, että koko elämä on joka tapauksessa paussilla. Pakollisia töitä on vaikka miten paljon, nyt ei huvimenoja mietitä. Lapsen huoltajuusasiakin on sopimatta, siitä sitten näkisi pitkälle etukäteen, milloin on vapaata, milloin ei. Tämä blogi ei ole oikea paikka näille asioille, mutta mainitaan nyt, että olen iloinen siitä, että työskentelypaikkani takaa sen, että näen lasta lähes päivittäin joka tapauksessa. Enhän minä toki hänestä eroon halunnutkaan.

Olimme me sentään RedCatherinen kanssa Uniformal-bileissä mukana. Olin jo viime vuoden puolella lupautunut pitämään siellä uusien infoa ennen bileitä, ja sen nakin halusin toki hoitaa. Samaten alkoi tuntua, että kunnon katko kaikkeen vakavaan olisi paikallaan. Vetäydyimme siitä lähes koko bileiksi takaloosin sohvalle keskenämme tunnelmoimaan, sillä siellä RC sai mukavan kohoasennon kipsilleen ja ei tarvinnut hermoilla, tulisiko joku tönäisemään kipeää jalkaa. Pitkästä aikaa kykenin rentoutumaan ja aloin tuntea valtavaa halua puuhailla hänen kanssaan.
Bileiden yksityisen loosin hämärässä, musiikin jytistessä, ulkopuolella lukuisia ystäviämme, olimme turvassa kaikelta paskalta, jonka läpi meidän on kahlattava pyrkiessämme kohti yhteistä tulevaisuutta, elämään sellaisina kuin olemme ja tahdomme olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti