tiistai 2. tammikuuta 2018

Riita

Onhan tässä jo riideltykin tyttöystävän kanssa. Kuten kinky-ystäväni kauniisti lohdutti: "Se että riitelee merkitsee että toinen ei oo hälläväliä".

Uudeksivuodeksi oli suunnitelmia, tarkoitus viettää se yhdessä ja saapua bileisiin joissa olisi muitakin kinkyjä. Tanssia villisti, juoda viimeisiä maljoja ennen tipatonta tammikuuta, tehdä jälleen uudenvuodentoive-rituaali, nukkua yhdessä, ehdottomasti yhdessä. Ehkä seksiä, luultavasti seksiä.

Kunnes sitten ... ei käynytkään niin. Uusivuosi vietettiin tahoillamme, viestihiljaisuudessa murjottaen. Kumpikaan ei juhlinut mitenkään, ajatukset olivat synkkiä. Oleminen oli tuskallista. Roikuimme tilanteessa, että lähestyisin häntä kunhan saisin itse omat ajatukseni kasattua, suuntaan tai toiseen.

Leikittelin ajatuksella, että ehkä tämä olikin nyt sitten tässä. Lopullisuus, hetken kipuilu, toipuminen, molemmat lähtisivät suuntiinsa, moikattaisiin ohimennen. Voisiko olla niin? Olisihan se hiton noloa ja typerää erota tälleen hetikohta, mutta sattuuhan näitä. Kokeilin mielessäni, olisiko tämä oikea ratkaisu. Hetkeksi tuli rauha, kun hahmotin, miten helppoa elämä olisi. Sitten näin mustan kuopan, jonka pohjalla tunsin seisovani. Siinä kuopassa ei mikään olisi kivaa eikä tuntuisi miltään, arki jatkuisi tasaisena, kuolettavana. Ei olisi mitään helppoa reittiä ulos. Ei, ei todellakaan sellaiseen tilaan. Mieluummin kaikki se tasapainoilu ja työstö mitä tämä suhde tarjosi. Tämä tie ei ole helppo, eikä sitä luullakaan.(*

Puhkuin yhä vihaisia, hankalia tunteita; uudenvuodenpäivänä lähdin tunnin reippaalle aamukävelylle, jonka aikana vasta sain itseni rauhoittumaan. Kaikki alkoi näyttää selkeämmältä ja helpommalta selvittää. Sieltä palattuani tajusin että minun on heti tavattava RedCatherine uudelleen ja sovittava tämä sotku. Laitoin pienen kyselevän viestin.

Istuimme hiljaisessa ravintolassa vastakkain. En ollut saanut halia ovella, kaikki oli taas jäykkää ja muodollista, omituista. Puhuimme vuorotellen, kuuntelimme toisiamme tarkasti. Joka sana ja painotus oli nyt ymmärrettävä oikein. Puhuimme läpi kevyen aterian, läpi jälkiruuan, jonka tilasin oikeastaan vain jotta voisimme sen jälkeen jatkaa viereisessä tutummassa kuppilassa kun se aukeaisi. Ymmärsin häntä taas vähän paremmin ja hän toivoakseni minua. Lämpö alkoi palata pöytäämme, oli selvää, että jatkaisimme eteenpäin taas yhdessä, yhä yhdessä. Hän lumosi minut, vaikka pidin häntä vain kädestä kiinni pöydän yli, vain sormemme kohtasivat. Tiesin, että näin se menisi heti jos koskettaisimme, oli tärkeää saada nyt puhua ensin ja sitten vasta tämä.

Istuimme vanhassa ylväässä kivirakennuksessa erikoisessa korkeassa aulatilassa suurella antiikkisohvalla. RedCatherine hieroi minua selästä tietystä kohtaa josta jumittaa, se on meidän juttujamme. Jaoimme hellyyttä näin, käytännöllisesti, mutta tärkeällä tavalla. Olimme onnellisia yhdessä ja se oli helppo kertoa toiselle. Minun on välillä vaikea hahmottaa, mitä rakkaus minulla oikeastaan on, miltä se tuntuu, miten se vaikuttaa, mutta pirun lähellä ollaan.

Kotiin palasin takki auki valkeassa räntäsateessa ja hukkasin piponi jonnekin.





*On haastavaa olla biseksuaalisessa polyamorisessa S/M-suhteessa, vieläpä tosissaan.

2 kommenttia:

  1. Me teitä jo odoteltiinkin! Riitely kuuluu parisuhteeseen - tärkeintä on, että saitte asiat sovituksi. Toivottavasti Uniformalissa nähdään <3.

    //blondi

    VastaaPoista