keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ajatuksia transsukupuolisuudesta

Kirjoitan transsukupuolisuudesta, sillä se askarruttaa minua. Sanon nyt heti, että olen transsukupuolisten ihmisten puolella. Toivon, että heillä menisi kaikki oikein jouhevasti ja että itse saisin tutustua vielä moniin.

Aihe on mielenkiintoinen, sillä se ei ole niin kaukana omista kokemuksistani. Olen katsonut lukuisia Youtubeen ladattuna dokumentteja, haastatteluja, kasvukertomuksia, vlogeja... eri maista ja kulttuureista. Olen lukenut aiheesta artikkeleita, viimeisimpänä - voisiko sanoa - transaktivisti Pandan haastattelun Voima-lehdestä. Tunnen hänet mutkan kautta ja ihailen hänen varmuuttaan omassa asiassaan. Haastattelussa Panda sanoin suunnilleen näin:

Musta tuntui, että mä olin feilannut naisena olemisen.

Synnyin itse okrankeltaisella 70-luvulla, jolloin lapset puettiin kellanruskean eri sävyihin ja kaikki kulkivat punaisissa kumppareissa. Oli vielä pitkä matka pinkki-vaalenasinisten lastenosastojen vyöryyn. Minulle ei tuputettu nukkeja ja barbeja sen kummemmin, kun ne eivät kiinnostaneet. Autotkaan eivät houkuttaneet, vaan eläimet. Aina vain eläimet. Leikin aidon näköisillä pikku muovieläimilläni loputtomiin, kaiken sen ajan kun en piirtänyt eläimiä. En ole ikinä pukeutunut prinsessaksi, vaan sudeksi. Minulla oli leikeissä housut, joihin oli ommeltu sepesuden häntä.

Elin teinivuoteni kasariajan lopulla. Silloin oli tosi ok, että teinitytöt pukeutuivat säkkimäisiin vaatteisiin (colleget, neuleet) ja farkkuihin. Huippumuodikkaissa kuvissa leikiteltiin androgyynisyydellä: miehet ja naiset oli stailattu täsmälleen samoin. Kaikilla saattoi olla päällä jonkinlainen urheilupukumainen asu, jossa korostuivat olkatoppaukset, kiiltävät materiaalit, kirskuvat neonvärit, hikinauhat (ja hikirannekkeet), sekä David Boviemainen avaruusajan meikki ja pystytukka miehillä ja naisilla. 
Ei ollut mitenkään outoa leikkauttaa kampaajalla samanlainen hiusmalli kuin MacGyverillä (ihmemies), vaikka olikin tyttö, ja jättää meikit ostamatta.

90-luvulla kiinnitin todella vähän huomiota ulkonäkööni. En ollut epäsiisti, mutta minulla ei ollut mitään mielenkiintoa pohtia, miten pukeutuisin. Kuljin tosi tavismaisissa vaatteissa, tykkäsin sulautua joukkoon. En halunnut nousta esiin naisellisuudellani, jota en kokenut yhtään omakseni. Mä olin mä. Se on sellainen olo, kun ymmärtää, ettei tunne vetoa naisellisiin asioihin, jos ei miehekkäisiinkään, mutta ei problematisoi havaintoaan, sillä kukaan muukaan ei tee niin. Liikuin sen tyyppisissä porukoissa, joissa erilaisuus oli hyväksyttyä (larppaajat, taideopiskelijat). En muista, että koskaan olisi tyypitelty ihmisiä (trans, LGBT, kinky...) tai puhuttu näistä asioista. Tai ainakaan minä ja kaverini emme puhuneet. Se oli aikaa ennen mm. nettiä, marginaalijutuista tiedettiin lopulta aika vähän.

Lapsuuden perheessä minua ei koskaan koitettu saada olemaan tyttö-tyttö. Ehkä silloin muutkaan eivät olleet? Tai hyvin harva. Medioissa ja markkinoilla oli paljon vähemmän sukupuolittunutta sisältöä mielestäni. Teini-iässä osa luokan tytöistä alkoi tulla selkeästi pikkunaisiksi, itse koin sen outona asiana, tarpeettomana minulle. Leikin aika vanhaksi mm. roolileikkejä, joissa minä olin suosikkibändimme miespuolinen jäsen, kaverini tämän tyttöystävä. Ei me mitään "tehty", mutta se pelkkä ajatus oli minusta kiihdyttävä. Se oli sellaista esi-seksuaalista leikkiä.

Sitten 19-vuotiaana eräs ikäiseni poika rakastui minuun, minä häneen, ja aloitimme pitkän suhteen hänen kanssaan. En koskaan edes harkinnut alkaa suhteeseen tyttöjen kanssa. Se ei tullut edes mieleeni. Näin jälkeenpäin ajatellen ja asioita tutkittuani, tuntuu aika oudolta, miten vankka hetero siihen aikaan olin. Entä, jos minuun olisikin rakastunut tyttö?
Vaikka seurustelin pojan kanssa, en alkanut tällätä itseäni. En oikein edes osannut. Hermostuin juhlista, sillä minulla ei ollut ikinä mitään mieleistä päällepantavaa. Pukeuduin aika tylsästi, vaikka minulla olisi ollut kroppaa muuhunkin. En omistanut meikkejä, enkä tiennyt mitä olisin niillä tehnyt. 

En ole ikinä elämässäni täysin allekirjoittanut naiseuttani. Minua stressaa, jos joudun rastittamaan Miss/ Missis/ Mister. En tahtoisi olla yksikään. En tahdo naimisiin osin siksi, että en kestä nimityksiä vaimo ja rouva. Keitä ne ovat? Joitakuita muita. En tahtonut lapsia, sillä en kyennyt ennalta näkemään itseäni äiti-roolissa. (Nyt olen äiti ja ymmärrän, ettei poikasten saaminen muuta sitä, millainen emo on). 
Vasta kinkyillessäni olen todella joutunut vastakkain sen kanssa, että miten puen itseäni tilanteisiin, joissa sukupuolikäsitykseni saa näkyä ulospäin. Kerrankin en joudu kätkemään ja muuttamaan itseäni. Tosin olen huomannut, että kinkymaailmassa minut nähtäisiin mieluummin kunnon naisena. Sellaisia singnaaleja olen havainnut. Kai se olisi ihmisille helpompaa. Sellaisena mekko-meikki-korsetti -naisena. Korkokenkänaisena. Fyi! Joskus rakkaiden miesten tähden olen laittanut vähän naisellisempaa, mutta mahtavin fiilis minulla on, kun pukeudun mustiin reisitaskuhousuihini ja hihattomana toppiin. Enkä silloin toivo olevani mies. Minusta on ihanaa, miten peppuni ja rintani pingottavat kangasta. Kun nyt kerran olen fyysinen nainen, nautin siitä omalla tavallani.

Kaikkeen tähän ei-tyypilliseen nähden olen pärjäillyt ihan hemmetin hyvin. Ihan ongelmitta. Elämäntyylini ja ihmiset ympärilläni ovat suvainneet ja joustaneet. Vasta nyt aikuisena olen herännyt huomaamaan, että on nuoria ihmisiä, joilla on samanlaisia kokemuksia, mutta joille se aiheuttaa tuskaa ja painetta. Minun varovainen teoriani on, että jos kaikki saisivat elää oloissa, joissa sukupuolten kirjo nähtäisiin laajemmin, eikä meitä tahdottaisi muotittaa herkässä ikävaiheessa, olisi vähemmän jonoja sukupuolenkorjauksiin. Onko tämä väärin sanottu? Olenko ymmärtänyt ihan päin peetä? Itse kasvoin aikana, jolloin kukaan ei tiennyt mistään korjauksista, harva tajusi kyseenalaistaa ja ihmetellä, miksei koe olevansa kuten pitäisi. Meille ei tarjottu tällaista: jos sinusta tuntuu ettet ole ihan nainen, niin ehkä sinun onkin varattava aika klinikalta. Jos minun asiaani olisi tartuttu jo lapsena, kun en tykännyt prinsessoista enkä nukeista..? 

Kaiken kaikkiaan, olen itse haahuillut jossain naiseuden marginaalissa, mutta ihan tyytyväisenä. Olisiko tällainen tie mahdollinen myös niille nykyisille nuorille, jotka feilaavat naiseuden tai mieheyden? Sanon heille: ei sinun tarttekaan vetää kybällä annettua roolia, on ihan hyvä noin, omana erikoisena itsenäsi.

8 kommenttia:

  1. Reisitaskuhousut ja musta toppi on niin sua - pysy ihmeessä niissä <3.

    Mä taas tykkään kinkykekkereissä, kun naisellisuuden saa vetää överiksi. Kuljen arjessa ilman meikkiä, farkuissa ja trikoopaidoissa, niin bileissä on hauska tälläytyä korsettiin ja korkeisiin korkoihin ja ajatella, että vitsi miten hyvältä mä näytän :).

    Paljas pinta ei taas ole yhtään mun juttu, bilevaatteiden täytyy peittää.

    Ollaan just hyviä tällaisina!

    //blondi

    VastaaPoista
  2. Hyvä teksti! Mun arkivaatetus on kans just sitä mitä kaapista sattuu tarttumaan, en sen kummemmin mieti. Mekkoja mun päällä näkyy toosi harvoin, en meikkaa ja pukeudun mukavasti rentoihin housuihin ja t-paitaan. Vaikka koen itteni naiseks, pukeudun pääosin aika "poikamaisesti". Mä oon mä ja se on hyvä niin. :-)

    mary

    VastaaPoista
  3. Olet mitä todennäköisemmin oikeassa siinä, että jos ei sukupuolitettaisi niin paljoa, jono sukupuolenkorjaushoitoihin vähenisi. Transsukupuolisuudessa kyse ei kuitenkaan ole vain ympäristön reaktioista, vaan jostain paljon syvemmästä. Esim. vaikka toisinaan pääsen sellaisten ihmisten ympäröimäksi, joita ei kiinnosta sukupuolen ilmaisuni, se ei muuta hoitojen tarvettani yhtään mitenkään, kokemustani mihinkään suuntaan.

    Olen transmies, vielä diagnoosia odotteleva. Olen samalla kuitenkin hyvin moninainen sukupuoli-identiteetiltäni, samaan aikaan niin feminiininen, mutta myös maskuliininen ja kaikenlaisia sekoituksia niistä. Sukupuoleni ei aiheuta stressiä, kehoni ei aiheuta juurikaan stressiä, silti olen trans, ja haluan tietyn osan hoidoista. Minun identiteettini on kokemukseni mukaan eri kuin samalla tavalla käyttäytyvillä ja pukeutuvilla maskuliinisilla naisilla, vaikka ulos päin olennaista eroa meissä ei näkyisikään. Minulle transkokemukseni on ollut syvälle menevää, jopa niin pahasti, että olen pari kertaa yrittänyt tappaa itseni. Vasta kun minua alettiin sukupuolittaa mieheksi, sukupuoli menetti elämässäni pitkälti merkityksen. Tässä vaiheessa olen jo puolivälissä kuvailemaasi tilannetta. Olen mies, myös muiden ihmisten silmissä, mutta en ota stressiä siitä, etten pysty suorittamaan miehen roolia kybällä.

    Aihetta on vaikea selittää, varsinkin kun se on minulle niin arkinen. Henk. koht. en usko, että vaikka sukupuolittaminen vähenisi, tarve hoitoihin vähenisi yhtään sen mukana. Vain ne jonot vähenisivät, koska silloin nämä tapaukset, jotka eivät hoitoja oikeasti tarvitse, eivät lähetettä hakisi. Heitä on kuitenkin käsittääkseni tosi vähän, koska harva on niin hullu, että lähtee transpolille ihan vain kokeilemaan mitä käy.

    VastaaPoista
  4. Synnyin myös 70-luvulla. Nuo listaamasi aatteet ja vaatteet kuulostaa tutuilta; vanhemmat jonkinmoisia hippejä, kasvatus niin neutraalia kuin siihen aikaan sopi toivoa.

    Silti olen transnainen. En feminiininen mies, en androgyyni mies, en sukupuolineutraali mies. Nainen. Atleettinen nainen joka nauttii omasta voimastaan. Nainen joka tykkää joskus pukea farkut, maiharit, wifebeaterin. Nainen joka ON wifebeater, silloin kun toinenkin osapuoli moisesta nauttii. Nainen joka ei kyennyt naissuhteista nauttimaan esittäessään heteropoikaa (miehistä nyt härregyyd puhumattakaan), mutta bissemuijana flaksi käynyt joka suuntaan.

    Eli joo, komppaan ylläolevaa, on tässä vähän enemmän takana kuin pukeutuminen tai leikit tai muu roolin valitseminen. Dysforia lähtee syvältä. Sukupuolta ei huomaa jos se on määritelty itselle sopivaksi.

    Sukupuolineutraalimpi kasvatus jne, olisivat kuitenkin erittäin positiivista kehitystä, siinä olet kyllä oikeassa. :)

    VastaaPoista
  5. Kiitos paljon, asiaa henkilökohtaisesti tuntevat tyypit! Tosi valaisevia kommentteja teiltä.

    Transasia ja sukupuolidysforia ovat varmasti asioita, joita on aina ollut. Eri aikoina ne on vain käsitelty eri tavoin (Esim jossain heimossa joskus oli luontevaa olla two-spirit, nykyinen transsukupuolinen).

    Teksteistänne ymmärrän henkilökohtaisesti, että oma käsitykseni itsestäni on enemmänkin häälyvä sukupuolineutraali/ muunsukupuolinen, kuin trans. Inhimillisessä tekijässä tuli juuri hiljan oikein hyvä jakso, jossa pari edeltäväntyyppistä henkilöä kertoi kokemuksestaan. Heidän kuvailunsa itsestään osui paremmin kohdalle. Etenkin tämä tähtitieteilijä sanoi monia lauseita, jotka olivat kuin omiani.

    Meitä on monenlaisia ja varmaan kaikki jotka näitä nyt lukevat tulevat itsekin pohtineeksi omaa todellista identiteettiään. Olisi kiinnostavaa lukea jonkun sellaisen kommentti, jolla on todella vahva ja tinkimätön cis-nais-identiteetti. Voisin peiltata itseäni häneen. Sellaisia tekstejä ei koskaan näe!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko vielä kommentoida tähän, että vahvojen cisnaisten kokemuksia ei ikinä näe teksteinä (tai kuulekaan). Tässä muutama linkki, jotka sisältävät jonkinlaista kuvailua:

      http://www.vauva.fi/keskustelu/3828850/ketju/milta_tuntuu_olla_nainen

      http://www.hs.fi/mielipide/art-2000002891386.html

      Kummastakin tosin huomaa, että keskustelu pyörii sen ympärillä mitä naisten tehtäviksi määritellään, ei siinä, mitä naiseus oikeasti olisi. Olen transaktivisti, teen paljon työtä asioiden edistämiseksi, en tosin missään erityisen näkyvässä roolissa. Olen kysellyt useilta cisnaisilta/-miehiltä, että miltä heistä tuntuu olla cissukupuolisia. Vastaus on aina jotain siihen suuntaan, että ''no tältä, normaalilta''. Suurin osa trans* on antanut heti sillä minuutilla kattavan selityksen kaikesta sukupuoleensa vaikuttavasta ja pientenkin yksityiskohtien merkityksestä. Tässä luulisin pohjimmiltaan olevan vastaus siihen, miksi tinkimättömien cisidentiteettisten kuvauksia ei koskaan oikeasti löydä, heille elämä on ollut sukupuolen osalta sinänsä niin yksi yhteen menevää, ettei sukupuolta ole tarvinnut miettiä tai selittää. Näin transihmisenä kysymyksiä kohtaa jatkuvasti. Heti kun poikkeaa 'tavallista' enemmän siitä määritellystä normista, on pakko luoda oma identiteettinsä, tai siis miettiä tarkemmin mitä siihen kuuluu, myös muuten kuin sukupuolen ilmaisun kohdalta. Näin yleistettynä.

      Jos kiinnostaa jokin tähän liittyvä enemmänkin, mielelläni vastailen omista lähtökohdistani käsin. Tämä on minulle rakkain aktivismin muoto, joten kysymykset eivät ole vaivaksi. Kiva, jos tämä on antanut jo jotain selvyyttä.

      /Tuo ylempi anonyymi (klo 13.07)

      Poista
  6. Minä olen sellainen vahvan cis-identiteetin omaava nainen. Minusta ei varsinaisesti tunnu normaalilta, koska ainakaan tällä hetkellä suomalainen yhteiskunta ei minusta ole erityisen avoin minun kaltaisteni naisten näkökulmille. Ei meille ole vertaistukea eikä meidän oikeuttamme olla naisellinen nainen missään puolusteta. Enemminkin suhtautuminen on vihamielistä, feminiisyydelle saa nauraa. Minulla on tämän vuoksi vähän ristiriitainen suhtautuminen transnaisiin. Haluaisin kovasti tutustua heihin, mutta pelkään että jotenkin loukkaan heitä puhumalla varsin vapaasti naiseudesta ja perinteisistä naisten asioista. Minulla ei ole binääristä käsitystä sukupuolista, mutta identifioidun itse niin voimakkaasti naiseksi (lunastaen myös osan stereotypioista) saatan yleistää asioita tai käyttää vääriä sanoja... Muunsukupuolisiin suhtautuminen on jollakin tavalla helpompaa.

    Olen aina halunnut olla äiti ja vaimo, nimenomaan aviovaimo. Äitiys on yleensäkin aina ollut minulle äärimmäisen tärkeää. Ehkä minulla on myös jonkinlainen paine, jolla "mahdollisimman hyvä vaimo ja äiti". Minäkin olen kinky ja elän samantapaisessa parisuhteessa kuin sinä, mutta en ikinä kirjoittaisi ja puhuisi miehestäni samalla tavalla kuin sinä. En tarkoita tätä pahalla tai arvostelevasti, mutta kokisin itselleni hyvin vieraaksi sen että arvostelisin häntä julkisesti. Se ehkä liittyy paineeseen olla mahdollisimman hyvä vaimo. Siihen sisältyy oletus myös siitä, etten tekisi mitään mikä saattaisi saattaa hänet huonoon valoon toisten miesten silmissä.

    Edellisestä sai varmasti jo vihjeen siitä, että minun kohdallani seksuaalinen alistumisella ja naiseudella on yhteys. Minulle alistuminen ei ole "rentoutumista tai irtautumista" vastapainona toisenlaiselle arjelle vaan osa minua ja luonnettani. Koen itseni kaikkein eniten naiseksi kun seksillä minulle muistutetaan, että olen se heikompi astia. Minulle dominoivat naiset näyttäytyvät maskuliinisina. Ajatus seksuaalisesti alistuvasta miehestä (switchit ovat ok) on minulle yhtä häiritsevä kuin se, että pukeutuisin reisitaskuhousuihin :D Koen housut ja matalapohjaiset kengät jotenkin ahdistavina, mutta voin käyttää farkkuja (kunhan ne ovat naisten mallia ja kireät) tai pinkkejä verkkareita, mutta reisitaskuhousut ja maiharit ihan toisesta galaksista. Minulla oli muutama vuosi sitten maiharit talvikenkinä, ahdistuin niistä ja tunsin oloni rumaksi.

    Noista kinkymaailman pukeutumistavoista. Minusta se mustan ja punaisen liitto on ikävän maskuliininen. Nahka, kumi ja lateksi myös. Ymmärrän jos niihin on fetissi, mutta itse ahdistuisin sellaisissa vaatteissa koska kokisin ne todella vieraiksi itselleni. Minun masokismini on luonteeltaan enemmän fyysistä kuin henkistä, en halua tulla nähdyksi vaatteissa joita en koe millään tavalla omakseni. Niinpä sipsuttelen mieluummin vaaleissa röyhelöprinsessakonserteissa. Tosin CMNF on yksi isommista kinkeistäni.

    Minua rupesi kiinnostamaan, että vaikuttaako androgyyniys siihen minkälaisista ihmisistä kiinnostut erootisessa mielessä? Kysyn tätä ihan sen vuoksi, että olen huomannut että minulle miehen (olen hetero) maskuliinisuus on hyvin tärkeää. Androgyyniys tai suora feminiinisyys (niin kuin minä sen näen) ovat minulle asioita, jotka siirtävät miehen kategoriaan "seksuaalisesti epäkiinnostava". Kohtelen heitä itseni kanssa tasavertaisina, kun taas maskuliininen mies saa minusta aktivoitumaan jotain muuta. Sitä en tiedä liittyykö tuo reaktioni sukupuoli-identiteettiin vai kinkyyteen - luultavasti se on niiden yhdistelmä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naiseus identiteettinä on eri asia kuin naisellisuus ulkoasussa tai käytöksessä. Edelleen alistuvuus luonteena ja/tai seksuaalisuutena ei mene yksi yhteen kummankaan edellisen kanssa. Ei myöskään heteroseksuaalisuus. Ei ole väärin olla kaikkia näitä, mutta niiden niputtaminen yhdeksi ja samaksi naiseudeksi on kyllä vahingollista.

      Punainen väri ja lateksivaatteet maskuliinisia? Ei ole kyllä valtavirtaa tämä ajatus. Nahkahousutkin hyväksytään kyllä naisen päällä huomattavasti helpommin kuin miehen.

      Poista