maanantai 26. lokakuuta 2015

Kinky terapiassa

Kaksi viikkoa sitten osallistuin ryhmäterapiaistuntoon, jonka vetäjänä toimi kinkypiireissä aikanaan vaikuttanut henkilö. Hän opiskeli uutta terapiamuotoa, ja tarvitsi itselleen harjoitusryhmän. Osin tästä syystä ryhmämme koostui lähes yksinomaan minulle ja hänelle tutuista kinkypersoonista. Vain yksi tai kaksi paikalla olleista ihmisistä todennäköisesti ei ollut BDSM-scenen kanssa tuttu entuudestaan.

Ryhmäterapia ja pääosin terapointi itsessäänkin olivat minulle aika tuntemattomia asioita entuudestaan. Olen joskus rankemmissa elämänvaiheissa käynyt pari kertaa jossain juttelemassa, siinä kaikki. En sano, etten olisi edellisenkin kriisini aikana hoitoa tarvinnut, mutta siihen en kuitenkaan hakeutunut. Tätä kokemattomuuttani osin syytän siitä, että en osannut toimia tässä ryhmässä, vaan vetäydyin hiljaisuuteen, kunnes en kestänyt enää vaan poistuin paikalta suremaan ja ahdistumaan itsekseni. Tähän minun kannaltani epäonnistuneeseen terapiakertaan liittyy muutakin ja asiaa on pohdittu erinäisten ihmisten kanssa puolin ja toisin jälkeenpäin. Yhteen tämän hässäkän osatekijään tahdon kuitenkin palata tässä blogissa, nimittäin identiteettiin.

Kuten sanoin, paikalla oli lähes yksinomaan kinkyjä. Istuimme tuoliringissä keskellä huonetta ja pidimme esittelykierrosta. Näille ihmisille olen aina alusta asti tullut tunnetuksi Tetriksenä. Se on ollut minun haluni ja sitä on aika hyvin noudatettu, vaikka oikea nimikin tiedetään. Nyt sitten kaikki, tottakai, alkoivat esitellä itseään siviilinimillään. Tein niin perässä, vaikka minua ujostutti ja se tuntui tosi häkellyttävältä. Toisaalta tilanne oli muutenkin aika kankea. Nimen lisäksi kerrottiin vähän jotain itsestä. Kukaan ei kertonut mitään kinkypuolestaan, vaan ammatistaan, perhesuhteistaan, terapiakokemuksistaan jne. Minäkin tein sitten niin. Ajattelin siinä hetkessä, että juu näin nyt toimitaan. Vaikka olin hämmentynyt, en nähnyt vaihtoehtoa. Olo oli tosi vieraantunut jo heti kättelyssä, vaikka ihmiset olivat tuttuja.

Tämän jälkeen en sanonutkaan sitten juuri muuta kuin että saisinko kahvia. Se ei ole minulle tyypillistä, osaan kyllä puhua ryhmässä. Lopulta, parin tunnin kuluttua, jouduinkin sitten poistumaan, kun tuntui että pää ei kestä. Liikaa ristiriitoja, liikaa vihaa (?), liian iso kynnys alkaa enää puhua, kun ei tiedä mitä sammakoita ehkä putoaa toisten niskaan.

Väärä identiteetti väärässä yhteydessä, en ollut oma itseni. Olin joku paljon ujompi, jolta lipesi tilanteen hallinta. Joku joka lapsellisesti suuttui muille siitä, ettei itse osannut olla. Vihasi sitä, miten pää oli parissa tunnissa sotkettu niin, että akuutti toipuminen kesti yli vuorokauden ja vaati erinäisiä keskusteluja.

Mutta se siitä. Olen päättänyt palata tuohon ryhmään, mutta alkaa vähän eri asetuksin. Voi olla, että esittelen itseni uudelleen, tällä kertaa Tetriksenä. Puhuin tästä ryhmänvetäjän kanssa ja hän tuki kantaani. Tilanteen ennalta ajattelu nostaa pulssiani ja saa kämmenet viilenemään, mikä on melko järjetöntä, sillä suurin osa porukasta tietää nimimerkin paremmin kuin oman nimeni ja mitä väliä niillä parilla on, jotka ovat vähän aiheen sivussa. En aio hieroa mitään kenenkään naamaan, vaan vain pikkuisen avata asiaa yleisellä tasolla.

Miksi tämä on minulle niin hiton tärkeää? Ehdoton enemmistö scenen ihmisistä on täysin luontevasti ristimänimillään mukana toiminnassa heti, kun paremmin tutustutaan. Jotkut jopa ihan alusta saakka. Mutta en minä. Minulle kahden pääroolini välille on kehittynyt vähän turhan iso kynnys. Nyt kun mietin asiaa, niin ainoastaan melkeinpä erilaiset trans-ihmiset tahtovat tulla kutsutuiksi uudella nimellään. Olenko väärässä? Jos on kastettu Matiksi, mutta tuntee olevansa Maija, on helkkarin paljon kivampi olla Maija niille, jotka ymmärtävät asian ja suvaitsevat Maijan sellaisena kuin hän on. Eikö?

Kun valitsin nimimerkkiäni sceneen, otin nimenomaan tällaisen aika sukupuolineutraalin, sillä minulla on ollut aina näitä oloja, etten ole ihan niin tyttö ja feminiini kuin moni muu. Sukupuolten janalla olen kai henkisesti lähempänä keskustaa kuin äärilaitoja. Minusta ei ole tuntunut, että tahtoisin olla varsinainen poika, mutta en ole kokenut itseäni ihan täysiveriseksi tytöksikään. (Ei ihme, että lapsena samastuin eläinmaailmaan, haha).

Kun olen Tetriksenä monella tavoin vapautunut tavallisen vaniljanaisen roolistani, ei sinne ole helppo sujahtaa takaisin niiden ihmisten edessä, jotka ottavat minut kyllä ihan vinonakin tapauksena vastaan. Herran tähden, minähän olen säätänyt jotain pervoa joka toisen huoneessa olijan kanssa, miksi minun pitäisi vaivaantua ja perääntyä taviksen roolin taa?
Miksi tämmöinen on niin vaikeaa minulle? Kaappi on aina siinä vieressä ja valmis ottamaan pimentoonsa, jos vähänkin epäilyttää ympäristön suvaitsevaisuusaste.

Kyse on muustakin kuin henkisestä sukupuolesta. Kun on tiettyjen ihmisten edessä esiintynyt avoimesti hyvinkin intiimeissä tilanteissa, ei mikään voi olla täysin ennallaan. Olemme nähneet toistemme perseitä, tissejä, toosia .. tulemisia, tunkeutumisia, tungetuksi tulemisia.. toistemme säätöjä ja parisuhteita ja säätäneet toistemme parisuhteissa.. Kun on koettu sellaista, jestas, normaali ryhmätilanne epämukavissa tuoleissa, loisteputkilamppujen rätinässä, heittää päähäni flashbackit monista elämän varrella koetuista vähemmän onnistuneista hetkistä ja pakotetuista tilanteista ja menen ihan lukkoon. Ihmisten tuttuus ei auta, kun oma pää seilaa jossain ihan muualla. En pysty heittäytymään, vain vetäytymään.

Menen sinne uudelleen, tuli mitä tuli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti