maanantai 26. lokakuuta 2015

Kinky terapiassa

Kaksi viikkoa sitten osallistuin ryhmäterapiaistuntoon, jonka vetäjänä toimi kinkypiireissä aikanaan vaikuttanut henkilö. Hän opiskeli uutta terapiamuotoa, ja tarvitsi itselleen harjoitusryhmän. Osin tästä syystä ryhmämme koostui lähes yksinomaan minulle ja hänelle tutuista kinkypersoonista. Vain yksi tai kaksi paikalla olleista ihmisistä todennäköisesti ei ollut BDSM-scenen kanssa tuttu entuudestaan.

Ryhmäterapia ja pääosin terapointi itsessäänkin olivat minulle aika tuntemattomia asioita entuudestaan. Olen joskus rankemmissa elämänvaiheissa käynyt pari kertaa jossain juttelemassa, siinä kaikki. En sano, etten olisi edellisenkin kriisini aikana hoitoa tarvinnut, mutta siihen en kuitenkaan hakeutunut. Tätä kokemattomuuttani osin syytän siitä, että en osannut toimia tässä ryhmässä, vaan vetäydyin hiljaisuuteen, kunnes en kestänyt enää vaan poistuin paikalta suremaan ja ahdistumaan itsekseni. Tähän minun kannaltani epäonnistuneeseen terapiakertaan liittyy muutakin ja asiaa on pohdittu erinäisten ihmisten kanssa puolin ja toisin jälkeenpäin. Yhteen tämän hässäkän osatekijään tahdon kuitenkin palata tässä blogissa, nimittäin identiteettiin.

Kuten sanoin, paikalla oli lähes yksinomaan kinkyjä. Istuimme tuoliringissä keskellä huonetta ja pidimme esittelykierrosta. Näille ihmisille olen aina alusta asti tullut tunnetuksi Tetriksenä. Se on ollut minun haluni ja sitä on aika hyvin noudatettu, vaikka oikea nimikin tiedetään. Nyt sitten kaikki, tottakai, alkoivat esitellä itseään siviilinimillään. Tein niin perässä, vaikka minua ujostutti ja se tuntui tosi häkellyttävältä. Toisaalta tilanne oli muutenkin aika kankea. Nimen lisäksi kerrottiin vähän jotain itsestä. Kukaan ei kertonut mitään kinkypuolestaan, vaan ammatistaan, perhesuhteistaan, terapiakokemuksistaan jne. Minäkin tein sitten niin. Ajattelin siinä hetkessä, että juu näin nyt toimitaan. Vaikka olin hämmentynyt, en nähnyt vaihtoehtoa. Olo oli tosi vieraantunut jo heti kättelyssä, vaikka ihmiset olivat tuttuja.

Tämän jälkeen en sanonutkaan sitten juuri muuta kuin että saisinko kahvia. Se ei ole minulle tyypillistä, osaan kyllä puhua ryhmässä. Lopulta, parin tunnin kuluttua, jouduinkin sitten poistumaan, kun tuntui että pää ei kestä. Liikaa ristiriitoja, liikaa vihaa (?), liian iso kynnys alkaa enää puhua, kun ei tiedä mitä sammakoita ehkä putoaa toisten niskaan.

Väärä identiteetti väärässä yhteydessä, en ollut oma itseni. Olin joku paljon ujompi, jolta lipesi tilanteen hallinta. Joku joka lapsellisesti suuttui muille siitä, ettei itse osannut olla. Vihasi sitä, miten pää oli parissa tunnissa sotkettu niin, että akuutti toipuminen kesti yli vuorokauden ja vaati erinäisiä keskusteluja.

Mutta se siitä. Olen päättänyt palata tuohon ryhmään, mutta alkaa vähän eri asetuksin. Voi olla, että esittelen itseni uudelleen, tällä kertaa Tetriksenä. Puhuin tästä ryhmänvetäjän kanssa ja hän tuki kantaani. Tilanteen ennalta ajattelu nostaa pulssiani ja saa kämmenet viilenemään, mikä on melko järjetöntä, sillä suurin osa porukasta tietää nimimerkin paremmin kuin oman nimeni ja mitä väliä niillä parilla on, jotka ovat vähän aiheen sivussa. En aio hieroa mitään kenenkään naamaan, vaan vain pikkuisen avata asiaa yleisellä tasolla.

Miksi tämä on minulle niin hiton tärkeää? Ehdoton enemmistö scenen ihmisistä on täysin luontevasti ristimänimillään mukana toiminnassa heti, kun paremmin tutustutaan. Jotkut jopa ihan alusta saakka. Mutta en minä. Minulle kahden pääroolini välille on kehittynyt vähän turhan iso kynnys. Nyt kun mietin asiaa, niin ainoastaan melkeinpä erilaiset trans-ihmiset tahtovat tulla kutsutuiksi uudella nimellään. Olenko väärässä? Jos on kastettu Matiksi, mutta tuntee olevansa Maija, on helkkarin paljon kivampi olla Maija niille, jotka ymmärtävät asian ja suvaitsevat Maijan sellaisena kuin hän on. Eikö?

Kun valitsin nimimerkkiäni sceneen, otin nimenomaan tällaisen aika sukupuolineutraalin, sillä minulla on ollut aina näitä oloja, etten ole ihan niin tyttö ja feminiini kuin moni muu. Sukupuolten janalla olen kai henkisesti lähempänä keskustaa kuin äärilaitoja. Minusta ei ole tuntunut, että tahtoisin olla varsinainen poika, mutta en ole kokenut itseäni ihan täysiveriseksi tytöksikään. (Ei ihme, että lapsena samastuin eläinmaailmaan, haha).

Kun olen Tetriksenä monella tavoin vapautunut tavallisen vaniljanaisen roolistani, ei sinne ole helppo sujahtaa takaisin niiden ihmisten edessä, jotka ottavat minut kyllä ihan vinonakin tapauksena vastaan. Herran tähden, minähän olen säätänyt jotain pervoa joka toisen huoneessa olijan kanssa, miksi minun pitäisi vaivaantua ja perääntyä taviksen roolin taa?
Miksi tämmöinen on niin vaikeaa minulle? Kaappi on aina siinä vieressä ja valmis ottamaan pimentoonsa, jos vähänkin epäilyttää ympäristön suvaitsevaisuusaste.

Kyse on muustakin kuin henkisestä sukupuolesta. Kun on tiettyjen ihmisten edessä esiintynyt avoimesti hyvinkin intiimeissä tilanteissa, ei mikään voi olla täysin ennallaan. Olemme nähneet toistemme perseitä, tissejä, toosia .. tulemisia, tunkeutumisia, tungetuksi tulemisia.. toistemme säätöjä ja parisuhteita ja säätäneet toistemme parisuhteissa.. Kun on koettu sellaista, jestas, normaali ryhmätilanne epämukavissa tuoleissa, loisteputkilamppujen rätinässä, heittää päähäni flashbackit monista elämän varrella koetuista vähemmän onnistuneista hetkistä ja pakotetuista tilanteista ja menen ihan lukkoon. Ihmisten tuttuus ei auta, kun oma pää seilaa jossain ihan muualla. En pysty heittäytymään, vain vetäytymään.

Menen sinne uudelleen, tuli mitä tuli.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Syysmökkeilyä ja muuta ajankohtaista

Vietin iltaa Turun Baletin syysmökillä. Paikka on eräs jonkunverran heikkokuntoinen, mutta iso ja sopivan privaatissa paikassa sijaitseva vuokramökki. Itse asiassa paikka on lähes täydellinen: se on suht lähellä kaupunkia, mutta sijainniltaan sellainen, että esim. nakurantailu kesäisin onnistuu ulkopuolisia häiritsemättä ja jopa äänekästä sessiointia pihamaalla on harrastettu. Mökki ei ole kertaakaan kai ollut liian täynnä, sillä sinne todella mahtuu väkeä, samoin rantasaunaan. Grillipaikkamme on korkealla kalliolla, josta avautuu näkymä saaristoon, mutta emme ole kenenkään silmissä. Ja tämä ihanuus on jäsenille ilmainen, kesällä jopa kokonaisen viikon kerrallaan.

Biletys ja sensellainen iltariekkuminen on toki kivaa, mutta ihmisiä oppii tuntemaan paremmin ja laskeutuu itsekin bilehypestä maanpinnalle, kun heräilee yhteismajoituksesta lievässä krapulassa ja alkaa etsiä paistinpannua kananmunia varten. Tai kun loikoilee kuumana kesäpäivänä laiturilla alasti monien muiden joukossa ja nauttii siitä tunteesta, jonka estojen purkautuminen tuo. Ihmisiähän sitä kaikki vain ollaan, hyvin harva meistä millään mittapuulla lähelläkään täydellistä, ja kun sen hyväksyy itsessä ja muissa, aukeaa ihan uusia näkökulmia olemiseen. Vapautuu.

Mutta ollaan myös pervoja, kinkyjä, kukin tavallaan. Lauteilla naureskellaan puolirivoille jutuille tai huulenheitolle D/s- suhteiden kiemuroista. Ylipäätään nauretaan paljon, ollaan hyvällä tuulella. Mökissä hymyillään jollekulle, joka saa esittää karvaista koiraa lattialla ja nauttii siitä. Subi käsketään hakemaan lisää polttopuita. Dommelle tuodaan valmis annos eteen. Useimmat kerääntyvät pihamaalle, kun yksi sidotaan köysillä puunrunkoon ja piiska alkaa läiskyä. Illalla pelataan seurapelejä, eikä kukaan kummastele avoimia hyväilyitä tai sitä, että jotakuta istutetaan lattialla. Humallutaan, soitetaan suuta, nauretaan äänekkäämmin. Kömmitään nukkumaan kuka kenenkin kainaloon. Tungetaan korvatulppia syvemmälle, jos jotkut vielä innostuvat keskinäisiin kisailuihin. Mökki hiljenee.

---

Meillä kotona kokeillaan nyt uusia asetuksia. Dom/sub -suhde sellaisena kuin se joskus oli (melko intensiivinen), on kulkenut tiensä päähän, tai risteykseen, tai jonnekin. Meillä ei ole vuoteen ollut kunnon mahdollisuuksia tai intoa pitää sitä aktiivisesti yllä. On tullut aika todeta, että nykyisellään suhde meni siihen, että se tuotti pettymyksiä ollessaan niin passiivinen ja ilman pontta. Jotain käytäntöjä D/s:stä oli jäljellä, mutta ne olivat aika tyhjiä, kun takana ei ollut hehkuvaa ydintä. Emme oikein osanneet puhua näistä asioista riittävästi keskenämme eikä itsestään syntynyt sen kummempaa timanttia, jos ymmärrätte.

Olemme nyt jutelleet ja katsomme eteenpäin vähän erilaisesta vinosta kulmasta. En osaa sanoa sen tarkemmin, mutta aika näyttää miten tämä muotoutuu. Luultavasti vuosia olleet Dom/sub -roolit eivät noin vain haihdu, saattavat jopa vahvistua taas pienen tuumaustauon jälkeen. Tärkeää tässä on mielestäni se, että odotuksien väistyttyä pettymyksen tunteen pitäisi poistua. Jos voisi olla niin, että odotusten sijaan kaikki toiminta olisikin boonusta?
Ainakin meillä on nyt sovittuna yhdet pienet sessiotreffit. Sekin enemmän kuin viikko sitten.

---

Muuten olen yhä aktiivisemmin, jos mahdollista, Baletin toiminnassa mukana ja syksymmällä homma uhkaa todella räjähtää käsiin - positiivisessa mielessä. Onko normaalia olla näin aktiivinen yhdessä yhdistyksessä? Se on minulle jo kuin toinen perhe! No sentään olen ehdottomasti suurimman osan ajastani oman perheeni parissa ja saatavilla, mutta ajatukset kieltämättä seilaa aika hanakasti kinkymaailmassa. Onneksi en ole yksineläjä, jolla olisi kaikki aika vain itselleen! Kun minulla riittää aika ja into vain yhteen sosiaaliseen panostukseen, se on nyt Baletti. Vaan eipä ole ikinä ollut kalenteri yhtä täynnä menoja. Kyynärpäin saa raivata tilaa muulle elämälle. Et taitaapa pari muutakin täällä olla ihan yhtä yhdistyshulluja, kun näitä tapahtumia pukkaa ihan koko ajan.. Hyvä niin!

Koska paljon tapahtuu, tarvitaan myös innokkaita ihmisiä, työrukkasia. Niitä jotka kantaa, sisustaa, avaa ovia, kirjoittaa ilmoituksia nettiin, täyttää sipsikulhoja.. Ne jutut ei vain tule, joku ihan oikesti tekee ne, ja omalla vapaa-ajallaan vielä. Ja kaiken tämän takana istutaan lukuisissa kokouksissa ja nettineuvotteluissa. Hauskaahan se on, mutta välillä porukka väsyy ja päättää vetäytyä. Silloin tarvitaan uusia tilalle, kukaan ei vastusta uusia innokkaita tekijöitä, päin vastoin. Ihan ruohonjuuritasolla tämä tarkoittaa viime kädessä sitä, että kun tapahtumiin tulee uusia ihmisiä, heitä täytyy muistaa kohdella uusina potentiaalisina aktiiveina, vaikkei vielä tunnetakaan. Eikai siinä ole mitään pahaa, vaikka se pikkuisen laskelmoivaa onkin? Win-win. Ihmiset kai yleensä nauttivat siitä, että tulevat noteeratuiksi? Ystävystyminenhän alkaa aina kontaktista, ja välillä sitä täytyy potkaista itseä pikkuisen, että rohkenee taas tutustua. On omaa mukavuusaluetta pysyä niiden ihmisten parissa, jotka jo tuntee, mutta se ei vie ainakaan Baletin toimintaa eteenpäin. Jokainen uusi tsäänssi on mahdollisuus - jopa henkilökohtaisellakin tasolla, mitä mahdollisiin leikkikavereihin tulee.

---

Jonkunverran kaipailen Dakinia. Haluaisin nähdä, mihin suuntaan meidän juttu kulkee, ja olen kärsimätön. Tunnepitoisissa asioissa olen havainnut pelkän Face-kommunikoinnin petolliseksi. Kun ei näe toisen eleitä, ei voi tietää mitä hymiöiden takana oikeasti piilee. Ja kun todellisen yhteyden väliin jää paljon tyhjää aikaa, alkaa mielikuvitus rakennella juttuja, jotka kaipaisivat kipeästi reality chekiä.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Piirrän sarjakuvaa

Olen löytänyt taas innon piirtää.
Teen sarjakuvaa, jossa seikkailevat lempihahmoni jo vuosien takaa. Tarinat ovat kuvitteellisia, eivätkä hahmot perustu keihinkään todellisiin ihmisiin. Muutamia hahmoja on tullut roolipelattuakin netin chat-pohjaisessa tarinankerrontapelissä. Vuonna..? Hmm, ehkä jopa vuosikymmen sitten. Tästä syystä tunnen tyyppini läpikotaisin, tavallaan niissä on kai oman persoonani eri puolia mukana, sekä piirteitä joihin olen tutustunut muissa ihmisissä.

Ensimmäiset tarinat laadin jo ennen omaa aktiivista kinkykauttani. Ne olivat mielikuvituskokeilua siitä, mitä kaikkea ihmissuhteet voisivat olla: leikittelyä sukupuolirooleilla, polyamoriaa, D/s:ää, sadomasokismia, bi-seksuaalisuutta... uskollisuutta, rakkautta, ystävyyttä. Yllättäviä juonenkäänteitä. En ikäänkuin tarvinnut sarjakuvaani tässä pariin vuoteen, kun aloin itse tutkia ja elää näitä asioita tosielämässä.
Nyt minulla on roppakaupalla omaa kokemusta taustalla, kun lähden taas mielikuvitusleikkeihini. Silti, korostan, tarinat ovat fiktiota. Juonenkehittelyprosessista kerron lisää tarinan yhteydessä.


Minulla on ollut lähtökohtana, etten tahdo selittää tarinan ideaa liikaa auki, enkä turvautua kliseisiin. Parempi olisi antaa tilanteiden elää omaa elämäänsä ja viihdyttää (ehkä pikkuisen kiihdyttääkin) lukijaa. Sen verran voinen avata, että päähenkilöt Vlad ja Vera ovat ikäänkuin vampyyreja, mutta tämä ominaisuus ei ole valokeilassa. Se paremminkin luo pohjan heidän erikoiselle, boheemin dekadentille elämäntavalleen. Heillä on molemmilla oma pitkä historiansa, joka juontuu itänaapurin puolelle. Nyt he kuitenkin elävät tämän päivän Suomessa ja koittavat pärjäillä.

Piirtämilläni sivuilla olen palannut tilanteeseen, jossa Vera ja Vlad ovat ottaneet isoon, vanhaan puutaloonsa vuokralaisen, vastikään eronneen Claran, joka pyrkii rakentamaan elämäänsä uusiksi. Millaisia tilanteita voi syntyä, kun kontrolloiva Vera koittaa ylläpitää rauhallista rinnakkaiseloa, Clara ei ymmärrä missä on ja Vlad taistelee voimakkaiden viettiensä kanssa.


Piirtämisinto (saati julkaiseminen) on kuin mimosankukka, joka saattaa taas kuihtua kokoon. En voi mennä lupaamaan, että julkaisen kokonaisen ehjän tarinan tai muuta. En lupaa yhtään mitään. Katsotaan ja toivon, että tarinasta on viihdettä muillekin. Pientä palautetta voisi mielellään jättää Sarjakuva-sivun alle. Se kertoisi minulle, ketkä töitäni katselevat ja miten se heihin vaikuttaa.

Ja tämä piirretty tarina löytyy siis tästä blogista, kun katselet siitä vähän ylempää alasivun nimeltä Sarjakuva. Kuvia pääsee selaamaan klikkaamalla ensimmäistä kuvaa ja etenemään siitä. Ikävä kyllä alasivun päivittäminen ei taida näkyä missään blogeja seuraavassa listassa. Ehkä muistutan silloin tällöin seuraamaan tätäkin sivua.