keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Satatuhatta klikkausta

Tämän blogin asema on muuttunut paljon siitä kun sen aloitin, loppuvuodesta 2012. Silloin se oli aidosti anonyymiä pohdintaa erään yksilön elämäntapamuutoksesta. Nyt se on ties kuinka monien tuntemieni ihmisten tiedossa ja seurannassa.

Hei, hei, kaikki! Mitä kuuluu? Mitä kissoille kuuluu? 
Muuten, meillä harrastettiin taas pikkuisen äs/ämmää! Kiinnostaako? No, annas kun kerron lisää.. Pannaanko kuvan kanssa?

Hurjimpana vuotenani kirjoitin 150 pitkää postausta. Istuin huoneessani omissa ajatuksissani, annoin Pet Shop Boysin soida, otin ehkä vähän punaviiniä.. pidin hauskaa: kirjoitin.
Tarvitsin sitä, se oli osa henkistä polkuani, johon elämänkatsomuskriisi oli minut tuonut.
It's a Sin - Or Is It?

Olen nyt avannut neljännen bloggausvuoteni ja blogi on ylittänyt 100 000 katselun rajan. Siinä on taatusti muitakin kuin ulkomaisten hakubottien osumia. Siinä on ajattelevia, pohtivia, samanhenkisiä ihmisiä, joilla on oma kasvu yksilönä vaiheessa. Siinä on kenties myös paheksujia, naureskelijoita, puolesta häpeäviä. Paheksuntaa ei vain ole kulkeutunut minulle asti, minä nauran itsekin paljon itselleni, enkä aina jaksa oikein häpeillä. Ei elämä niin kauhean vakavaa ole. Lukijoissa on tietty myös satunnaishaulla sivulleni eksyneitä, jotka tahtovat löytää jotain kivaa kiihoketta. Palautetta on tullut, että sitäkin on tullut tarjottua. Silmänisku vaan kaikille.

Tarvitsenko blogiani yhä? En niin kiivaasti kuin ennen, se on totuus. Elämään mahtuu nykyään muutakin kuin ylivaihteella menoa ja seuraavan pervoilumahdollisuuden metsästystä. Kyse on myös siitä, etten ole enää niin kovassa muutoksessa, olen asettunut. On eri asia pukea kaulapanta eka kertaa kaulaansa kuin sadannetta kertaa. Se tuntuu yhä hyvältä, muttei aiheuta enää ajatusten myrskyä. Ja piiskaus; jos jotain herkkua saa helposti ja usein, sen arvo muuttuu. Siksi on tavallaan onnellista, ettei piiskaus pitkän kaavan mukaan enää onnistu kotosalla. Olenpa sitten siltä osin nälkäisempi, kun pääsen ulos.
Toistuvista kokemuksista ei myöskään tunnu mielekkäältä blokata monta kertaa.

Matka sentään onneksi jatkuu, ja kaikkea uutta ja erilaista tuntuu tulevan vastaan aina vain. Se tietää samalla sitä, että kirjoitusinto pysyy vireänä!

Kulkuri nauraa ja matkustaa
ja näin reissuni jatkuu taas.

----

Olen pitänyt pantaani nyt yhtämenoa pidempään kuin koskaan, kaksi yötä ja kaksi päivää. Töissä ja ulkona olen käyttänyt poolopaitaa, mutta illalla kotona olen voinut olla vapaasti. Se on tuntunut hyvältä ja olen yhä mieltyneempi pannan käyttöön. Mietin jo, voisiko sitä mitenkään pitää 24/7. Tuskin.. tai sitten sen ainakin pitäisi olla toisen näköinen, ei niin selvästi kaulapanta. Mutta miltä se sitten tuntuisi, pitää korua? Kinkkistä.

Miten tähän sitten tultiin.. Silloin pari yötä sitten meillä oli sessio, joka meni poskelleen. Siinä oli syytä molemmissa. Minä en päässyt fiiliksiin - Isäntä koetti turhan rankkaa juttua liian nopeasti. Minun oli pakko panna poikki. Tunne oli kyllä tosi kamala, en kyennyt keskustelemaan aiheesta sinä iltana, en tiennyt mitä olisin sanonut. Tyhmät, ei-rakentavat ajatukset vain pyörivät kehää. Silloin samana iltana Isäntä käski minun pitää pantaa kunnes toisin ilmoittaa. Se olikin paras juttu siinä koko solmussa.

Toinen komento jonka alla olen, on tipaton kuukausi. Hmm, se tuli kyllä ihan puskista, mutta ei huono ollenkaan. Tykkään ottaa vähän iltapäivisin tai iltaisin, se auttaa rentoutumaan päivän koetuksista. En paljon, enkä joka ilta. Se on lähinnä tapa, mutta juuri siksi kielto täytyy pitää mielessä, ettei ohimennen sorru. Muuten ei pelkoa ole.

Viikonlopun tapaaminen jännittää jonkun verran. Tuttavapariskunnan luona kotiorjana! Mitäköhän saan siivottavakseni.. Vai kiinnostaako Herraani enemmän nähdä kiiltävänä Pikku-Rouvansa paikkoja kuin kaakeleitaan? En ole aivan varma iltapäivän painotuksesta. Ja onneksi minun ei tarvitsekaan olla. Herra lupaili, ettei minun tarvitse suunnitella tai kontrolloida mitään. Ah!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti