perjantai 18. tammikuuta 2013

Miten kuviomme muodostui

Tänään ollaan vietetty rauhallista perhe-elämää, hyvin tavista niin kuin kai kuuluukin. Olen mietteliäällä tuulella ja tahdon kirjoittaa D/s-suhteen muista aspekteista kuin seksi (katsotaan, onnistunko).

Ensinnäkin, en tiedä onko minulla oikeutta nimittää suhdettamme D/s-suhteeksi. Alunperinhän se ei missään nimessä ole sellaisena alkanut (olemme olleet yhdessä seitsemisen vuotta), vaan ihan normaalina suhteena. Alunperin voimasuhteidemme painotus on ollut jopa kallellaan toiseen suuntaan. Kuten olen aiemminkin kuvaillut, on minun luonteessani tietynlaista jyräävyyttä, joka ilmenee etenkin parisuhteen alueella. Olen pohjimmiltani ollut aika introvertti tyyppi aina ja en ehkä aina niin huomioonottava sosiaalisesti. Toisin sanoen, minulla on taipumusta pudotella mielipiteitäni aika kaikkitietävään sävyyn. En aina muista tai osaa pehmentää sanomaa. Toisaalta, etenkin nuorempana, olen ollut herkkä kimpaantumaan ja osoittanut sen myös. Parisuhteessa sellainen käytös alkaa helposti dominoida yhteistä päätöksentekoa.

Viime kuukausina olen pohdiskellut henkilöhistoriaani ja muistojani ja minulle on ilmennyt, että vastapainona näpäkälle luonteelleni, on aina ollut pohjavireenä toive saada sopivissa olosuhteissa alistua. Tämä on hyvin vaikeasti hahmotettava toive, sillä se ei missään nimessä kohdistu minulle epämieluisiin auktoriteetteihin, vaan esim. tietyt määrätietoiset ystäväni ovat saaneet minulta salaisesti ihailua, kun olen saanut heiltä yhteisissä harrastuksissamme pientä komentelua. Se tunne on ollut ihana, mutta epämääräinen, enkä ole osannut koettaa tuoda sitä parisuhteisiini.
Toisekseen minulla on käytännössä aina ollut eri asteisia piiskafantasioita. Nämä kaksi, vaikka kulkevat ilmiselvästi rinnakkain, ovat silti erilliset haaveet. Toinen on luonteeltaan henkinen, toinen fyysinen. Kumpaakaan ei voi tehokkaasti tuottaa itse itselleen, ja voin kertoa, että keinoja olen ehtinyt etsiä.

Miten sitten on toiminut yhteiselo parisuhteessa, jossa toinen on salaa alistumista toivova pässinpää ja toinen - hmm ... Minulla ei ole oikeutta revitellä mieheni sielunmaisemalla julkisessa blogissa, mutta voinen kertoa, että hän ei pidä ristiriidoista ja perääntyy mieluummin pois tilanteesta kuin ryhtyy sotajalalle. Tämä taas on monesti provosoinut minua lisää ja saanut ahdistumaan, sillä en ole saanut a) tapella kunnolla b) antaa periksi. Pikku hiljaa, huomaamatta, ihan liikaa vaikutusvaltaa ja vastuuta on (tai oli!) valunut minun harteilleni. Inhosin tilannetta, se stressasi minua. Tasoitusta tilanteeseen sain onneksi jo tuolloin sängyssä, jossa mies kyllä kykeni ottamaan pomon roolia. En muista, että minkäänlainen rakkaudellinen retuutus olisi koskaan tuntunut minusta pahalta, vaikken varsinaiseksi masokistiksi itseäni mieltänytkään.

Näin jatkoimme vuosia, kunnes viime syksynä henkilökohtainen kehityskulkuni (voimakas sellainen, kesti likemmäs pari vuotta) johti siihen, että uskaltauduin kysymään mieheltäni, että mentäiskös tutustumaan Turun Baletin toimintaan. Tämä oli meidän rauhallisesti urautuneessa suhteessamme raju juttu. Jokin sisäinen pakko ajoi minua siihen, että nyt katsotaan tämä kortti, johti syteen tai saveen. Ajatus oli tosiaan lähinnä mennä bileisiin ja sitä edeltävään uusien osallistujien tilaisuuteen katsomaan, kurkkimaan porukkaa, tunnelmaa ja toimintatapoja.

Sitten asia yllättävällä tavalla johti toiseen ja päätyi siihen, että Mrs Whiteropesta ja Martsista tuli minulle tärkeitä henkilöitä. Tämä taas vaikutti siihen, että reissu ei jäänyt vain kurkistukseksi, vaan BDSM on tällä hetkellä jonkunlainen harrastus ja elämäntapakin, ainakin minulla.

Aika viime syksystä tähän päivään on ollut kohdallani intensiivistä. Olen itse ja olemme pariskuntana pikku hiljaa testailleet, miten pitkälle D/s-suhteeseen meistä tuntuu hyvältä edetä. Samalla pidämme kuitenkin rinnalla tavanomaisen, vanhan suhteemme, sillä meillä on tämä normaali perhe-elämä. Se ei missään nimessä ole kulissi, vaan nämä kaksi tasoa kulkevat rinnan. Tässä on auttanut paljon meidän molempien roolipelitausta, osaamme rutinoituneesti erottaa leikin ja toden. Tai leikin ja arjen, miten vain. Toisaalta, D/s-elementit ovat alkaneet siirtyä leikkitilanteista myös arkeen, pikku hiljaa.

Esimerkkejä. Mies on alkanut pomottaa minua arjen tilanteissa eri tavalla kuin ennen. Hänen henkinen ryhtinsä on jotenkin kohentunut ja minä olen kannustanut häntä siihen. Samalla ihailen häntä enemmän tällaisena pomotyyppinä kuin myötäilevänä ja kyselevänä puolisona. Minä tahdon olla se joka kyselee mitä tehdään ja myöntyy ehdotuksiin! Samalla annan kuitenkin valistuneita ehdotuksia, mutta en pyri tyrmäämään hänen ideoitaan kuten ennen. En vähättele miestäni ja ajattelenkin hänestä suopeammin kuin ennen välillä tuli tehtyä. Hänkään ei vähättele minua, vaan antaa minulle tehtäviä - ei aina kovin mieluisiakaan, joita sitten suoritan kuin arvokkaina lahjoina. Rakastan käskyjä. Saan ihan uskomattomasti energiaa, kun vain ajattelen, että antaisikohan Isäntä piiskaa, jos jättäisin tämän tai tämän tekemättä.
Jos teen jotain kömmähdyksiä, saatan saada huvittuneita, tiukkaa teeskenteleviä katseita, läimäisyjä pepulle ohimennen tms. pientä.

Sitten on tämä etäkontrollointi, jota olen pyytänyt ja saanut. Olen saanut sääntöjä elämääni, tärkeimpänä herkuttelukielto ja tarkat ohjeet siihen. Ja arvatkaas mitä, tänään mahduin vanhoihin housuihini! Näitä kontrolloivia ohjeita ottaisin enemmänkin, vaikka toki niiden muistaminen voisi käydä taakaksikin. Kaikkea pientä on ollut, kuten kaulapannankäyttökäskyjä ja komennettuja ostosreissuja.

Miksi annan elämääni toisen ohjailtavaksi ja vielä nautin siitä? Syyt ovat varmasti syvällä, mutta juuri nyt nautin tästä suhteesta ja arjestani enemmän kuin aikoihin.

Miten pitkälle menemme vai unohtuuko leikki jossain vaiheessa kokonaan? Itse toivon lisää ja lisää, mutta samalla olen hyvin varovainen, etten painostaisi toista tai sotkisi perhe-elämämme kuviota. Tällä hetkellä prosessissa oleva suhteemme näkyy lähinnä iskän kunnioittamisena ja äitin intona tehdä kotihommia ja auttaa iskää. Sen kummemmaksi se ei mielestäni saisikaan mennä. Olen myös seurannut suurennuslasilla, onko se että kannustan miestäni koviin otteisiin minua kohtaan kenties lisännyt hänen aggressiivisuuttaan. En ole kyllä havainnut sellaista, korkeintaan hän ehkä luontevammin kuin ennen näyttää spontaania turhautumistaan johonkin arkielämän takkuun tai sanoo minulle vastaan silloin kun on se paikka. Jos riitely on hänelle ollut hankala paikka, niin ehkä (=keittiöpsykologiaa, huom) D/s-asetelma auttaa häntä ottamaan omia oikeuksiaan ristiriitatilanteissa.

Jos jossain vaiheessa päätämme ottaa takapakkia tai intomme tähän yksinkertaisesti laimenee, näkisin että jotain käytäntöjä ja kuvioita saattaa silti jäädä elämään. Ja ainakin, herran tähden, olemme kokeilleet elämää näistä asetelmista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti